Aikaa on kulunut, voi pysähtyä kysymään, olenko vielä sama, mikä meissä muuttuu kun elämäntilanne menee uusiksi. Kun maailma vaatii uusia lähestymistapoja, eristäytymistä, koskemattomuutta. Outoa.

Ei enää pidä mitään sellaisena, joka ei voisi tapahtua. Koittaa vain hyväksyä ja pelata niillä korteilla jotka elämä käteen antoi. Opetella luopumaan siitä, mitä luuli tulevaksi. 

Kirjat edelleen kulkevat mukana kuin ystävät. Silti, arjessa aika yksin.

Öisessä metsässä koiran kanssa kävelyllä; lintujen laulu huumaa voimakkuudellaan. Yöllä en saa unta, kuuntelen hiljaista sisäistä puhettani, mietin mitä ajattelu on. Miten erilaista yksin tai dialogissa tai kirjoittaessa, lukiessa. Päivittäin meditoin ja alan hymyillä.
Luen kirjoja.
Vanhenen.

Elämässä tulee aikoja, jolloin joudun siirtymään toiselle tasolle: vakava sairaus, uupumus, läheisen vaikea huumeongelma, ylipäänsä asiat jotka lyövät arjen rikki lupaa kysymättä.
Toisella tasolla kulkiessa pitää luopua monesta asiasta. Oppii löytämään rauhan ajan siivilöityessä juuri käsillä olevaan hetkeen, kaikki muu on epävarmaa. Lopulta siitäkin, mikä ensin näyttäytyi onnettomuutena, tulee arkea. Välillä nauraa, pystyy keskittymään muuhunkin. Mutta ei suunnittele mitään eteenpäin.

 Kevään helle, yhtäkkiä viileän kauden jälkeen.
Istutamme kukkia, nyt juuri  kaikki muuttuu kiihkeässä tahdissa, jos et laskeudu hetkeen, et ehdi muutokseen ja kasvun ihmeisiin mukaan. Siksi varmaan masennus ja itsemurhat lisääntyvät uuden kasvun aikana.
Mutta jos ehdit mukaan, havainnoit ja pysähdyt jokaiseen hetkeen, saat kaiken! Saat tuoksut, omenapuun kukkien pikkuisten nuppujen ihmeen, lämmön ja tuulen hyväilyn paljaalla iholla.

Siemen, jonka kylvät alkaa itää. Mikään ei ole myöhäistä vielä. Valon määrä on kasvussa, uskallamme elää!

Havahdun pitkään jatkuneesta talviunesta ja lähden kävelylle, aurinko paistaa ja on tavattoman kaunista. Jalkani liikkuvat kevyesti valittamatta talviunen mukanaan tuomasta painonlisästä.

Katselen vanhoja valokuvia; mikä meissä muuttuu, mikä on tunnistettavissa jo lapsuuden kuvissa? Miten muutos alkaa, ilmeiden, puhetavan, tunteiden kautta? Joidenkin ihmisten suun vaiheilla on kymmenien vuosien tottumus pettyä. Joidenkin silmissä on ikuinen pilke. Näin me annamme historiamme toisten luettavaksi. Toivoa sopii että katsojat olisivat itselleen armeliaita, voisivat katsoa hellemmin muitakin.

Talven kylmyys luo hiljaisuutta ympärille. Menee päiviä etten poistu täältä hirsimökistämme. Hitaasti sytytän tulen, luen lehden, touhuan pientä. Välillä ajattelen. Kuinka yksinkertainen ohje on hyväksyä todellisuutena se mitä tapahtuu. Kieltämättä sitäkään mitä ei halua tapahtuvan. Jos sitoutuu siihen etukäteen: Suostun ottamaan vastaan elämän kaikkinensa, saa rauhan.

Herättyäni tein joogaharjoituksia tulen loistaessa uuninluukun läpi. Lopuksi tein silmät suljettuina lyhyen meditaation. Kun avasin silmäni, kissa istui ylväästi oikealla puolellani. Yhdessä hiljennyttiin, tuntui hauskalta!