Havahdun pitkään jatkuneesta talviunesta ja lähden kävelylle, aurinko paistaa ja on tavattoman kaunista. Jalkani liikkuvat kevyesti valittamatta talviunen mukanaan tuomasta painonlisästä.

Katselen vanhoja valokuvia; mikä meissä muuttuu, mikä on tunnistettavissa jo lapsuuden kuvissa? Miten muutos alkaa, ilmeiden, puhetavan, tunteiden kautta? Joidenkin ihmisten suun vaiheilla on kymmenien vuosien tottumus pettyä. Joidenkin silmissä on ikuinen pilke. Näin me annamme historiamme toisten luettavaksi. Toivoa sopii että katsojat olisivat itselleen armeliaita, voisivat katsoa hellemmin muitakin.